Ensimmäinen pitkä vaellukseni
Lähtöä suunnitellessa
Kaikki alkoi siitä kun edellisenä vuonna suuntaisin alkukesästä Karhunkierrokselle. Tuolloin kokeilin ensi kertaa retkiruokien kuivaamista mukaan. Kohtasin monia vaeltajia, joista yksi oli pitkällä kuukausien retkeillä pyörällä ja vähän patikoidenkin. Kohtaaminen mietitytti minua, olisikohan minustakin pitkän matkan vaeltajaksi? Lähdin ajatuksistani tuvalta, jossa olin hänet tavannut. Ajatukseni keskeytyivät kuitenkin yllättäen parin kilometrin taipaleen jälkeen kun näin polulla karhun, joka ei kuitenkaan huomannut minua. Olin edennyt hiljaa vastatuuleen. Lottovoitto! ajattelin mielessäni, sillä niinhän sitä sanotaan että karhun kohtaaminen luonnossa on lottovoitto.
Pitkän retken siemen oli kylvetty. Loppukesänkin retkilläni olin kohdannut kaikkea mieleen jäävää ja ajattelin tätä haluan lisää. Mietiskelin asiaa mielessäni kunnes joskus helmikuulla päätin: ensi kesänä lähden Kalottireitille. Reittiä hahmotellessani, päätin pikkuisen lyhentää kokonaisuudessaan
800 km pitkää reittiä, muuttamatta alku- ja päätepisteitä. Alkoi työteliäs aika; reitin suunnittelua, ruuan kuivausta ja ompelua.
Pitkän retken siemen oli kylvetty. Loppukesänkin retkilläni olin kohdannut kaikkea mieleen jäävää ja ajattelin tätä haluan lisää. Mietiskelin asiaa mielessäni kunnes joskus helmikuulla päätin: ensi kesänä lähden Kalottireitille. Reittiä hahmotellessani, päätin pikkuisen lyhentää kokonaisuudessaan
800 km pitkää reittiä, muuttamatta alku- ja päätepisteitä. Alkoi työteliäs aika; reitin suunnittelua, ruuan kuivausta ja ompelua.
Vihdoin matkaan
Viikkoa ennen juhannusta pääsin vihdoin matkaan. Tunne reitin lähtöpisteessä Kvikkjokkin kylällä oli erikoinen. Edessä olisi 7-8 viikon taival taukoineen Kautokeinoon. En oikein uskaltanut vielä ajatellakaan asiaa ja ajattelin vain olevani menossa ensimmäisen etapin päätepisteeseen eli Ritsemiin. Muita retkeilijöitä ei vielä juuri ollut, kevät ei ollut vielä kunnolla muuttunut kesäksi. Lunta näkyi vuorilla vielä runsaasti. Lautturi sanoi, että vain kaksi miestä on tänä vuonna mennyt minua ennen patikoiden samaan suuntaan ja he eivät ole palanneet, joten on oletettavaa että reitti on kuljettavissa. Perhosia vatsassa läksin matkaan vaeltamaan ensi kertaa Ruotsissa.
Ensimmäinen etappi kesti vajaat kaksi viikkoa. Silloin taivalsin Padjelantaledenin. Matkalla tuli seurattua kesän etenemistä. Tosin korkeusmetreissä ylös alas kipuaminen, vaikutti rankasti säähän, oli kuin olisi matkannut talvesta kesään takaisin. Lintuja oli runsaasti, riekkoja pyrähteli lentoon jalkojeni juuresta tämän tästä. Jokien vesi oli korkealla, kahluut olivat todella kylmiä. Joinain öinä oli vielä pakkasta, 10 asteen päivälämpötila tuntui todella lämpimältä. Oli hiljaista ja autiota. Isot tuparyppäät olivat tyhjillään, ilmoitustauluilla kerrottiin viime kesän asioista. Yhtenä päivänä sain tuntea ja kuulla tuulen voiman avotunturissa, niin että tuuleen oli nojattava pysyäkseen pystyssä.
Ensimmäinen etappi kesti vajaat kaksi viikkoa. Silloin taivalsin Padjelantaledenin. Matkalla tuli seurattua kesän etenemistä. Tosin korkeusmetreissä ylös alas kipuaminen, vaikutti rankasti säähän, oli kuin olisi matkannut talvesta kesään takaisin. Lintuja oli runsaasti, riekkoja pyrähteli lentoon jalkojeni juuresta tämän tästä. Jokien vesi oli korkealla, kahluut olivat todella kylmiä. Joinain öinä oli vielä pakkasta, 10 asteen päivälämpötila tuntui todella lämpimältä. Oli hiljaista ja autiota. Isot tuparyppäät olivat tyhjillään, ilmoitustauluilla kerrottiin viime kesän asioista. Yhtenä päivänä sain tuntea ja kuulla tuulen voiman avotunturissa, niin että tuuleen oli nojattava pysyäkseen pystyssä.
Pitkän matkan ominaisuudet alkavat tulla esiin
Ritsemiin saavuttaessa aloin todella hahmottaa, että matka ei pääty tähän, vaan edessä on täydennys ja varusteiden sekä itseni pesu. Ostin kaikenlaista syötävää mitä mieli teki ja puolen tunnin kuluttua syönnistä olo oli sellainen, että en halua enää ikinä syödä. En ollut juuri saanut rasvaa lainkaan retkiruokavaliostani ja kun sitä yhtäkkiä söi paljon, olo meni todella huonoksi. Harmi vain etten tiennyt sitä tuolloin. Olisin ottanut lisää rasvaa seuraavalle etapille, mutta koska tajusin pahoinvoinnin syyn vasta myöhemmin en voinut.
Suunnitteluvaiheessa en vielä yhtään käsittänyt mitä kaipaisin etappien välissä, muuta kuin ruokatäydennystä ja pesua. Ruokaa olin kuivannut ja pakannut postipakettiin, jossa oli myös pesutarvikkeita ja seuraavan etapin kartat. Niinpä Ritsemiin saavuttuani mietin haluaisinko jatkaa telttailua tunturiaseman pihassa vai mennä sisämajoitukseen. Valitsin tällä kertaa sisämajoituksen.
Suunnitteluvaiheessa en vielä yhtään käsittänyt mitä kaipaisin etappien välissä, muuta kuin ruokatäydennystä ja pesua. Ruokaa olin kuivannut ja pakannut postipakettiin, jossa oli myös pesutarvikkeita ja seuraavan etapin kartat. Niinpä Ritsemiin saavuttuani mietin haluaisinko jatkaa telttailua tunturiaseman pihassa vai mennä sisämajoitukseen. Valitsin tällä kertaa sisämajoituksen.
Toinen etappi
Toisen etapin aloitin Vakkotavaresta, jonne siirryn linja-autolla. Lähdin jatkamaan Kungsledeniä Abiskoon. Reitti oli hyvin suosittu ja kontrasti viime viikkojen yksinäisyyteen huikea. Heti ensimmäisenä päivänä kohtasin uuden haasteen. Tuli järven rantaan, jonka yli oli vajaan kilometrin mittainen soutureitti seuraavalle tuvalle. Tullessani järven rantaan aallokossa oli vaahtopäitä siellä täällä. Katseltuani tarkemmin huomasin joidenkin soutavan kohti sitä rantaa, jossa olin.
Heidän piti soutaa kolmesti. Ensin hakemaan toinen vene vastarannalta, sitten takaisin ja lopuksi vielä vastarannalle, näin siksi että heidän lähtörannallaan olisi vene myös seuraavalle. Joten menin heidän matkassaan yhden suunnan. Kokemus oli mielenkiintoinen. Meitä oli neljä samassa veneessä. Mies oli saksalainen, osasi myös englantia ja hänellä oli jonkin verran soutukokemusta. Kaksi naista olivat saksalaisia, mutta eivät ymmärtäneet lainkaan englantia, eivätkä olleet koskaan aiemmin soutaneet. Sitten minä, joka olen soutanut vain hyvässä kelissä enkä osaa saksaa. Toinen vene oli hinauksessa.
Koska keli oli kova, päätettiin että kaksi soutaa. Päätöksenteko oli hidasta kun mies neuvotteli minun kanssani englanniksi ja naisten kanssa saksaksi vuoron perään. Molemmille soutajille oli airot, mutta vain toiselle hankaimet. Minulle lankesi soutajan paikka ilman hankaimia. Oli vaikea soutaa ilman hankaimia samaan tahtiin toisen kanssa ja pitää veneen kurssi aallokossa kun perältä tuli ohjeita koko ajan vuorotellen englanniksi ja saksaksi. Puolessa välissä järveä vaihdettiin soutajaa. Perille päästiin ja kokemus oli ikimuistoinen.
Pian suodun jälkeen ymmärsin, että ruokamäärä jolla selvisin hyvin ensimmäisen etapin oli liian pieni tästä eteenpäin. Vararavinto kehosta oli käytetty loppuun, kunto kasvanut ja kulutus noussut. Minun ei koskaan aiemmin ole tehnyt niin mieli voita ja kermaa. Niissä olisi paljon energiaa ja samalla minulla oli rasvan puutos. Ymmärsin, että sama paha olo joka kohtasi minua Ritsemissä olisi vastassa myös Abiskossa. Positiivista oli kuitenkin se, että minulla oli mahdollisuus syödä suunniteltua enemmän, sillä olin varannut ruokaa tälle osuudelle aika saman kuin muillekin, vaikka matka oli lyhyempi.
Toinen etappi päätyi Abiskoon, jossa kokeilin vaihteeksi yöpyä leirintäalueella. En kuinkaan viihtynyt ja siirryin 7 km länteen Björklidenin leirintäalueelle, jossa sitten viihdyin. Välissä tosin ehdin testata niin leirintää vähän Abiskon ulkopuolella kuin Abiskon keskustan majataloakin. Nyt aloin hahmottaa mitä haluan etapin välipisteeltä, kun olin kokeillut kaikenlaista. Ensimmäisenä aamuna en voinut tosin vastustaa hotelliaamiaista, jonka ostin erikseen. Enkä voinut vastustaa munia ja pekonia, jonka jälkeen tuli taas se sama huono olo. Onneksi se ei ollut niin paha tällä kertaa.
Heidän piti soutaa kolmesti. Ensin hakemaan toinen vene vastarannalta, sitten takaisin ja lopuksi vielä vastarannalle, näin siksi että heidän lähtörannallaan olisi vene myös seuraavalle. Joten menin heidän matkassaan yhden suunnan. Kokemus oli mielenkiintoinen. Meitä oli neljä samassa veneessä. Mies oli saksalainen, osasi myös englantia ja hänellä oli jonkin verran soutukokemusta. Kaksi naista olivat saksalaisia, mutta eivät ymmärtäneet lainkaan englantia, eivätkä olleet koskaan aiemmin soutaneet. Sitten minä, joka olen soutanut vain hyvässä kelissä enkä osaa saksaa. Toinen vene oli hinauksessa.
Koska keli oli kova, päätettiin että kaksi soutaa. Päätöksenteko oli hidasta kun mies neuvotteli minun kanssani englanniksi ja naisten kanssa saksaksi vuoron perään. Molemmille soutajille oli airot, mutta vain toiselle hankaimet. Minulle lankesi soutajan paikka ilman hankaimia. Oli vaikea soutaa ilman hankaimia samaan tahtiin toisen kanssa ja pitää veneen kurssi aallokossa kun perältä tuli ohjeita koko ajan vuorotellen englanniksi ja saksaksi. Puolessa välissä järveä vaihdettiin soutajaa. Perille päästiin ja kokemus oli ikimuistoinen.
Pian suodun jälkeen ymmärsin, että ruokamäärä jolla selvisin hyvin ensimmäisen etapin oli liian pieni tästä eteenpäin. Vararavinto kehosta oli käytetty loppuun, kunto kasvanut ja kulutus noussut. Minun ei koskaan aiemmin ole tehnyt niin mieli voita ja kermaa. Niissä olisi paljon energiaa ja samalla minulla oli rasvan puutos. Ymmärsin, että sama paha olo joka kohtasi minua Ritsemissä olisi vastassa myös Abiskossa. Positiivista oli kuitenkin se, että minulla oli mahdollisuus syödä suunniteltua enemmän, sillä olin varannut ruokaa tälle osuudelle aika saman kuin muillekin, vaikka matka oli lyhyempi.
Toinen etappi päätyi Abiskoon, jossa kokeilin vaihteeksi yöpyä leirintäalueella. En kuinkaan viihtynyt ja siirryin 7 km länteen Björklidenin leirintäalueelle, jossa sitten viihdyin. Välissä tosin ehdin testata niin leirintää vähän Abiskon ulkopuolella kuin Abiskon keskustan majataloakin. Nyt aloin hahmottaa mitä haluan etapin välipisteeltä, kun olin kokeillut kaikenlaista. Ensimmäisenä aamuna en voinut tosin vastustaa hotelliaamiaista, jonka ostin erikseen. Enkä voinut vastustaa munia ja pekonia, jonka jälkeen tuli taas se sama huono olo. Onneksi se ei ollut niin paha tällä kertaa.
Kolmas etappi
Kolmannen etapin alussa oli reissun ensimmäisiä hellepäiviä. Mitä erilaisimpia lentäviä verennimiöitä oli ilma sakeanaan. Onneksi sitä kesti vain yhden päivän. Seuraavilla kerroilla oli nimittäin vain yhtä lajia kerrallaan paljon. Joka päivä ei onneksi tarvinnut hyönteisistä kärsiä. Siitä pitivät huolen avotunturin tuuli ja lämpötilojen vaihtelut ja toisinaan myös kaatosade. Kolmas etappi alkoi Björklidenistä, kulki Kalottireittiä, koukaten Gappohytan kautta ja päättyi Kilpisjärvelle.
Kolmannella etapilla pääsin vaeltamaan ensi kertaa Norjassa ja tutustumaan norjalaisiin tupiin. Eräs norjalainen tiivisti eron Ruotsiin näin sunnilleen näin: ” Korkeuserot ovat suuremmat, reitit vähemmän kuljettu, jokien yli ei niin usein ole siltoja, mutta tuvat ovat mukavampia”. Yhdyn tämän norjalaisen käsitykseen.
Retkeni kohokohta oli Dividalshytalta (Norjassa Øvre Dividalin kansallispuistossa) lähdön jälkeen. Aurinko paistoi, sää oli lämmin, mutta sopivan tuulinen, jotta räkkä ei kiusannut. Matkalla oli etukäteen jännittämäni leveän Skáktárjohka-joen kahlaus, joka sujui hyvin. Kuin kruunuksi 25 km päivätaipalelle saavuin illalla Dærtahyttan upean valoisaan ja yksinäiseen tupaan, jossa oli ilo ja riemu yöpyä. Eikä tunnetta häirinnyt edes seuraavaksi päiväksi tiedossa oleva 8 km mittainen kivikko.
Ruokaa minulla oli yhä liian vähän ja nyt en voinut enää syödä suunniteltua enemmän. Onneksi norjalaiset tekevät alueelle paljon lyhyitä retkiä, mukanaan runsaasti ruokaa. He olivat anteliaita ja kiitos siitä minun ei kovin paljon tarvinnut olla nälissäni. Sain kaksi ateriaa, suklaata ja sipsejä. Kumma juttu muuten, miten sitä pitkällä retkellä alkaa ajatella jatkuvasti ruokaa. Kun tapasin muita pitkänmatkalaisia, keskustelimme aina myös ruuasta.
Kilpisjärvellä kolmannen etapin päätepisteessä oli ruuhkaa. Vain hotellissa oli tilaa, joten menin sinne. Voi miten hyvälle aamiainen maistuikaan. Enkä ole sitä paisti koskaan aiemmin kyennyt syömään aamiaispöydästä kaikkia sortteja ja sen jälkeen tekemään vielä santsikierroksta. Nyt viisastuin ruoka-asioissa ja ostin ylimääräisen kilon rasvaa mukaan kaupasta viimeiselle kahdelle viikolle ja se tuli kyllä tarpeeseen. Abiskossa olin tosin jo viisastunut sen verran, etten Kilpisjärvellä enää voinut pahoin.
Kolmannella etapilla pääsin vaeltamaan ensi kertaa Norjassa ja tutustumaan norjalaisiin tupiin. Eräs norjalainen tiivisti eron Ruotsiin näin sunnilleen näin: ” Korkeuserot ovat suuremmat, reitit vähemmän kuljettu, jokien yli ei niin usein ole siltoja, mutta tuvat ovat mukavampia”. Yhdyn tämän norjalaisen käsitykseen.
Retkeni kohokohta oli Dividalshytalta (Norjassa Øvre Dividalin kansallispuistossa) lähdön jälkeen. Aurinko paistoi, sää oli lämmin, mutta sopivan tuulinen, jotta räkkä ei kiusannut. Matkalla oli etukäteen jännittämäni leveän Skáktárjohka-joen kahlaus, joka sujui hyvin. Kuin kruunuksi 25 km päivätaipalelle saavuin illalla Dærtahyttan upean valoisaan ja yksinäiseen tupaan, jossa oli ilo ja riemu yöpyä. Eikä tunnetta häirinnyt edes seuraavaksi päiväksi tiedossa oleva 8 km mittainen kivikko.
Ruokaa minulla oli yhä liian vähän ja nyt en voinut enää syödä suunniteltua enemmän. Onneksi norjalaiset tekevät alueelle paljon lyhyitä retkiä, mukanaan runsaasti ruokaa. He olivat anteliaita ja kiitos siitä minun ei kovin paljon tarvinnut olla nälissäni. Sain kaksi ateriaa, suklaata ja sipsejä. Kumma juttu muuten, miten sitä pitkällä retkellä alkaa ajatella jatkuvasti ruokaa. Kun tapasin muita pitkänmatkalaisia, keskustelimme aina myös ruuasta.
Kilpisjärvellä kolmannen etapin päätepisteessä oli ruuhkaa. Vain hotellissa oli tilaa, joten menin sinne. Voi miten hyvälle aamiainen maistuikaan. Enkä ole sitä paisti koskaan aiemmin kyennyt syömään aamiaispöydästä kaikkia sortteja ja sen jälkeen tekemään vielä santsikierroksta. Nyt viisastuin ruoka-asioissa ja ostin ylimääräisen kilon rasvaa mukaan kaupasta viimeiselle kahdelle viikolle ja se tuli kyllä tarpeeseen. Abiskossa olin tosin jo viisastunut sen verran, etten Kilpisjärvellä enää voinut pahoin.
Neljäs etappi
Kilpisjärveltä lähtiessäni viimeiselle etapille Kalottireittiä seuraillen satoi. Ja niin satoi joka päivä enemmän tai vähemmän aina Kautokeinoon (päätepiste) saakka. Alkumatka oli suomalaisten suosima ja ruuhkainenkin osuus Kalottireitistä, joka myös Haltin reittinä tunnetaan. Oli yhtäkkiä hassua tavata niin paljon suomalaisia ja puhua suomea kun oli jo tottunut englantiin, vaikka välillä ruotsiakin yritin puhua. Pihtsusjärven tuvalla tieni erkani valtavirrasta kun lähdin kohti Kobmajoen autiotupaa. Oli yhtäkkiä taas hiljaista.
Loppumatkasta Reisadalenissa oli myös runsaasti upeita vesiputouksia, jotka olivat todellinen elämys. Varsinkin kun sain ihailla niitä jokiveneestä käsin. Norjalaiset kalastajat nimittäin tarjosivat minulle jokivenekyydin, enkä nähnyt mitään syytä kieltäytyä. Jokilaakso on suosittu kalapaikka ja veneitä oli paljon. Sain viettää lounastauon heidän kanssaan Mollisfossenin vesiputoksen äärellä. Se on 269 m korkea ja siten Pohjois-Norjan korkein. Myös Sarafossen ja Imofossen jäivät mieleen. Jokilaakso oli hieno nähtävyys. Ympäröivät tunturialueet olivat pääosin puutonta paljakkaa, mutta jokilaaksossa kasvillisuus oli erittäin rehevää. Vadelmapensaat kasvoivat paikoin ihmisen mittaiseksi ja näin suuria kuusia ja mäntyjä pitkästä aikaa.
Jokilaakson jätettyäni tuli taas hiljaista ja tupiakaan ei enää juuri ollut. Tämä oli haaste erityisesti säätilan sateisuuden vuoksi. Kautokeinoa (reitin päätepiste) lähestyttäessä, maiseman muututtua soiseksi huomasin myös ilokseni tulleeni oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Soiden kultaa eli hillaa oli enemmän kuin napa veti. Yksi suo osuus oli erittäin vetelä. Matka taittui siellä mönkijäverkkoa pitkin ja jalansija oli silti mietittävä tarkkaan. Kuulin miten eräs ulkomaalainen oli yrittänyt yli eri kohdin kuin verkko, eikä ollut testannut sauvalla upottavuutta ennen kuin astui. Lopputuloksena hän oli vajonnut vyötäröään myöten suohon. Viimeinen suojoki oli hankala kahlata. Vesi ulottui lähes nivusiin, virtaus tuntui ja pohja oli täynnä suuria kiviä. Huonommalla ylityslinjalla olisi ollut syvempää. Kesä oli ollut sateinen ja opaskirjan arvio helppo kahlata ei siten pitänyt ollenkaan paikkaansa.
Loppumatkasta Reisadalenissa oli myös runsaasti upeita vesiputouksia, jotka olivat todellinen elämys. Varsinkin kun sain ihailla niitä jokiveneestä käsin. Norjalaiset kalastajat nimittäin tarjosivat minulle jokivenekyydin, enkä nähnyt mitään syytä kieltäytyä. Jokilaakso on suosittu kalapaikka ja veneitä oli paljon. Sain viettää lounastauon heidän kanssaan Mollisfossenin vesiputoksen äärellä. Se on 269 m korkea ja siten Pohjois-Norjan korkein. Myös Sarafossen ja Imofossen jäivät mieleen. Jokilaakso oli hieno nähtävyys. Ympäröivät tunturialueet olivat pääosin puutonta paljakkaa, mutta jokilaaksossa kasvillisuus oli erittäin rehevää. Vadelmapensaat kasvoivat paikoin ihmisen mittaiseksi ja näin suuria kuusia ja mäntyjä pitkästä aikaa.
Jokilaakson jätettyäni tuli taas hiljaista ja tupiakaan ei enää juuri ollut. Tämä oli haaste erityisesti säätilan sateisuuden vuoksi. Kautokeinoa (reitin päätepiste) lähestyttäessä, maiseman muututtua soiseksi huomasin myös ilokseni tulleeni oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Soiden kultaa eli hillaa oli enemmän kuin napa veti. Yksi suo osuus oli erittäin vetelä. Matka taittui siellä mönkijäverkkoa pitkin ja jalansija oli silti mietittävä tarkkaan. Kuulin miten eräs ulkomaalainen oli yrittänyt yli eri kohdin kuin verkko, eikä ollut testannut sauvalla upottavuutta ennen kuin astui. Lopputuloksena hän oli vajonnut vyötäröään myöten suohon. Viimeinen suojoki oli hankala kahlata. Vesi ulottui lähes nivusiin, virtaus tuntui ja pohja oli täynnä suuria kiviä. Huonommalla ylityslinjalla olisi ollut syvempää. Kesä oli ollut sateinen ja opaskirjan arvio helppo kahlata ei siten pitänyt ollenkaan paikkaansa.
Reitti saavuttaa päätepisteensä
Kautokeinoon saapuminen oli erikoinen kokemus. Olla yhtäkkiä paikassa, jonne on ollut menossa lähes kaksi kuukautta. Nähdä millainen se oikeasti on. Oli elokuu, kun saavun perille. Viimeisen päivän matka oli ollut 30 km sateessa ja siinä oli ollut tuo edellä kerrotun joen lisäksi lukuisia muitakin jokia ylitettävänä. Vesi litisi kengissä joka askeleella ja sadevaatteet olivat menneet läpimäriksi. Oli siis ihana mennä paikalliselle huoltamolle, juoda kaakaota ja soittaa miehelle väsyneenä, mutta helpottuneena ”Minä tein sen!” Mennä yöksi sisämajoitukseen ja kuivata kaikki märät vaatteet. Miettiä miten pääsen kotiin kun bussiyhteys on lopetettu, eikä kukaan ehdikään tulla hakemaankaan. Onneksi kautokeinolaiset tekevät paljon ostosmatkoja Hettaan ja liftari sai kyydin saamelaismiehen autossa.
Kaiken kaikkiaan kokemus oli varsin erilainen, kun alun perin olin ajatellut. Totuus on tarua ihmeellisempää. Koin paljon kaikenlaista odottamatonta ystävällisyyttä, opin itsestäni ja luonnosta paljon ja sain hienon kokemuksen. Välillä manasin mielessäni että miksi piti lähteä näin pitkälle matkalle, eikö helpommallakin voisi päästä. Kuitenkin sain vastauksen siihen kysymykseen, johon alun perin lähdin sitä hakemaan. Minusta on pitkänmatkan vaeltajaksi. Hyvä, ajattelin ja aloin suunnitella seuraavaa pitkää retkeäni.
Kaiken kaikkiaan kokemus oli varsin erilainen, kun alun perin olin ajatellut. Totuus on tarua ihmeellisempää. Koin paljon kaikenlaista odottamatonta ystävällisyyttä, opin itsestäni ja luonnosta paljon ja sain hienon kokemuksen. Välillä manasin mielessäni että miksi piti lähteä näin pitkälle matkalle, eikö helpommallakin voisi päästä. Kuitenkin sain vastauksen siihen kysymykseen, johon alun perin lähdin sitä hakemaan. Minusta on pitkänmatkan vaeltajaksi. Hyvä, ajattelin ja aloin suunnitella seuraavaa pitkää retkeäni.