Sognefjellshytta-Sota Sæter

Syksyinen ja haastava Breheim

Sognefjellshyttalta lähtiessä oli olo, laulun takaisin sateeseen astelen mukainen. Sää oli muuttunut syksyisen kylmäksi, sateiseksi ja tuuliseksi. Matkaseurana ollut siskoni matkustanut kotiin. Reitti Nørdsedalseterille oli pitkä, osin jyrkkä, märkä ja liukas. Välillä oli vaikea nähdä eteensä kun sumu yllätti, mutta yhtä nopeasti se myös väistyi. Sadetta ja tuulta oli enemmän tai vähemmän. 12 tunnin kävelyn jälkeen pysytin teltan. Seuraavana päivänä saavuin tuvalle märkänä ja kylmänä. Kengätkin oli löskömärät kun kaksi jokea oli pakko kahlailla. Etappi alkoi siis aika matalissa tunnelmissa. Maisemiakin oli matalalla roikkuvien pilvien vuoksi vaikea nähdä.

Olo tuvalla oli varsin toisenlainen kuin joskus myrskyssä pohjoisessa. Pohjoisessa läsnä oli usein vain tuuli nurkissa, kylmyys ja usein nälkäkin. Sitten voisi vain katsella luonnon jylhää näytelmää. Täällä taas ulkona sama juttu, mutta sisällä oli konsetti. Ja ruokatarjoilu sekä sähkölämmitys. Tuulen ulina peittyi naurun ja laulun alle. Myrsky jäi sivuosaan, sen voisi hetkeksi jopa unohtaa. Muisti toki aina kun piti ulkovessassa käydä. Tunnelma oli ihan toinen seuraavana iltana samassa paikassa, kun minulle ainoana tarjoiltiin päivällinen. Vain yksi toinen oli yötä, mutta ei tullut päivälliselle.

Sää muuttui äkkiarvaamatta pysyvästi syksyksi. Lämmintä on ollut 3-8 astetta. Tuulta ja sadetta koko kesän edestä. Vielä muutama päivä sitten oli kesä. Silloin vielä hikoilin lämmöstä, aurinko paistoi. Syksy tuo mieleen kodin. Teltta on kylmä ja kostea. Voi kunpa kesä vielä hetkeksi palaisi ennen kuin lähden kotiin.

On ihanaa ollut taas vaeltaa. Olla melkein kuin kuka tahansa. Se kohottaa itseluottamusta. Väitän kumminkin että tämä on haastavampi kohde kuin pohjoinen. Täällä jos on 9 tunnin etappi, en ole kertaakaan saanut tehtyä sitä päivässä. Vaan aikaa on mennyt usein 15 tuntia, kun pohjoisessa meni usein 12 tuntia. Jyrkkiä nousuja taitaa olla enemmän?

Matka jatkui Nørdstedalseteriltä Aretzbulle. Päätin valita tämän hieman helpomman ja pidemmälle reitin suoran reitin kohti Sota Sæteriä sijaan. Suora reitti oli kulkenut pitkän Illvatnetin ohi, se on kuulemma nimensä mukainen ja reitti on myös pitkä. Sää oli vaihteleva. Oli sadetta, sumua, kylmää, lämmintä, aurinkoa. Selvää on lämpiminäkin hetkinä, että syksy on tullut. Maisemat, kun niitä näkyi, olivat upeita. Jyrkät mäet tekivät reitistä raskaan.

Taas kävi niin, että näin lampaan, jonka katseesta tiesin että se aikoo hyökätä. Kiipesin lähimmälle isolle kivelle. Pian lammas kahden karitsansa seurassa olikin jo kiven vieressä. Käänsin katseeni pois ja vilkuilin niitä sivusilmällä. Ajatellen, että lähtisivät pois. Ja niin ne sitten menivätkin siihen suuntaan josta tulin ja minä jatkoin myös matkaani. Pian ne kai kerätään sisälle, mutta jo toisen kerran kävi näin.

Pakko oli taas tehdä pitkä päivämatka. 7 tunnin etappi kesti 11 tuntia. Telttapaikkoja ei juuri ollut ja sää vaihteleva sekä lampaatkin arvaamattomia niin tuvalle piti jaksaa. Seuraavana päivänä en jaksanut jatkaa. Muutenkin tuntuu aika väsyneeltä nyt. Asiaa ei auta että myös Breheim Tafjordfjellan ja Lysevuonon alueen ohella on Etelä-Norjan haastavampia vaellusmaastoja.

Sota Sæterillä pesin pyykkini ja sain täydennyspakettini. Paikka oli suuri, mutta syksyn tullen hiljainen, vaikka ensimmäinen yö siellä osuikin viikonloppuun. Aamulla katsahdin vuorille, jonne oli yöllä satanut lunta. Aiemminkin oli reitilläni Nørdstedalseterin jälkeen satanut jotain, mistä ei oikein tiennyt oliko se räntää vai vettä. Talvi tulee.

Matka alkoi säässä, joka ei luvannut mitään. Toiveikas olo oli jos vaikka sää pysyisi kohtuullisena tai paranisi.

Mysky tuli kuitenkin ja taivalsin kivirakan yli sakeassa sumussa, tuulessa ja sateessa. Toisella puolen näkyi kuitenkin taas hetken aurinko, joka kimmelsi kauniisti Liebrebreen jäätiköstä.