Minua on jo pitkään houkutellut ajatus valloittaa Sorsatunturi, tuo Sallan ja samalla koko Itä-Lapin korkein tunturi. Reitti tunnetaan Aarne Erkki Järvisen mukaan, jonka eräkirjoissa liikutaan Tuntsan maisemissa. Outo väsymysoireyhtymä, joka on vaivannut minua sitten viime vaelluksen, tuntui jo paremmalta. Uskalsin siis suunnitella ja lähteä taas vaeltamaan, jättäen kuitenkin suunnittelemiin hyvin paljon joustoa. Tavoite oli huiputtaa Sorsatunturi, mutta kävelinkin lopulta koko A.E. Järvisen reitin.
Reitti tunnetaan myös Tuntsan reittinä ja se on osa pitkää UKK-reittiä. Reitillä on mittaa noin 40 kilometriä. Reitti alkaa Sorsajoen varresta, Naruskan tieltä. Aluksi se kulkee koko ajan kapenevaa metsäautotietä Sorsajoen latvoja kohden. Maasto on kuusimetsää, melko tasaista ja helppokulkuista. Reitillä on tosin myös soita, joissa pitkokset ovat jo aika pitkälle lahonneet.
Ensimmäinen yöpaikkani oli noin parin kilometrin päästä lähdöstä, lähdinhän illalla. Oli hiljaista ja kaunista. Hyttysiä ei ollut juurikaan, mutta mäkäräisiä sitäkin runsaammin. Tunkivat myös hyttyshattuni sisään. Aamulla satoi, en viitsinyt lähteä sateeseen ja siitä ja muusta viivyttelystä johtuen lähdin vasta vähän ennen puolta päivää. Vaellus tuntui hyvältä pitkän tauon jälkeen, joskin rinkka hieman raskaalta. Tulin noin 4 kilomerin jälkeen pienelle nuotiopaikalle ja päätin syödä siinä lounasta. Tauko oli kuitenkin lyhyt mäkäräisistä johtuen. Heti lounaan jälkeen kävely ei oikein maistunut ja jo kilometrin kuluttua pystytin telttani. Illalla luin ääneen kirjaa, kun yhtäkkiä kuulin askelia. Poro oli tullut kuuntelemaan minua.
Seuraavana päivänä matka jatkuikin jo tavalliseen tapaan kahdeksalta aamulla. Matkaa Sorsan kodalle oli jäljellä enää viitisen kilometriä, joten saavuin sinne ennen puolta päivää. Päivä oli viileä ja niinpä itikat eivät kiusanneet. Tämän päivän tunnelmat ja maisemat muistuttivat minua vahvasti Trøndelagin vaelluksesta. Märkää kuusimetsää, kuljetaan rinteessä tai kurun pohjalla, metsän takaa sinertävät tunturit. Pitkospuita tai siltoja ei ole ja tuuli on navakkaa.
Matkalla oli myös entinen Metsähallituksen varaustupa Sorsa ja Vuotso. Joissain kartoissa se on Vaarinkehuma. Voiko paikkaa vuokrata jostain jäi minulle mysteeriksi. Netin ihmeellinen maailma ei tässä kodin sammuttanut tiedon janoani. Olin yötä Sorsan kodalla, joka oli ennemmin nykyaikainen kammi tai tulistelutupa kuin kota. Vaikka saavuin ennen puoltapäivää en navakan tuulen vuoksi tohtinut lähteä sinä päivänä tunturia valloittamaan. Sääennuste näytti kovaa tuulta myös seuraavalle päivälle, mutta aamulla pitäisi olla vähän parempi. Niinpä kello neljä söin aamiaista ja viiden jälkeen lähdin kapuamaan tunturiin. Lämmintä oli viisi asetetta ja pilvet olivat tummia, tuuli puhalteli jonkin verran. Polku hävisi sadan metrin jälkeen, mutta suunnistus oli helppoa, huipun näkyessä koko ajan. Nousu oli osin kivikkoinen. Maisemat olivat upeat. Tunsin suurta riemua päästessäni tänne ja mikä parasta jälleen vaeltamaan.
Katsellessani Kaunisoivan ja Jäkälätunturin suuntaan tunsin palavaa tarvetta jatkaa sinne. Paluumatkalla tihutti vettä ja tuuli koko ajan navakammin. Palatessani ennen aamu kahdeksaa olin sen verran kylmissäni, että päätin tehdä tulet ja lämmitellä sen ääressä. Tänään en luultavimmin jatkaisi matkaa, minun on hyvä tässä, ajattelin. Päivän mittaan sateli vettä, kodan katto hieman vuosi. Illalla näin ainoat ihmiset tällä vaelluksella. Heidät tosin kohtasin useasti.
Aamulla jatkoin matkaa eteenpäin Jäkälätunturin suuntaan. Riittäisikö minulla voimat, en tätä reittiä voisi vaeltaa enää viiden kilometrin päivävauhtia ja miten palaisin autolleni, joka olisi koko ajan etäämpänä, mietityttivät minua. Päällimmäisenä oli kuitenkin vaeltamisen riemu ja usko siihen, että kaikki järjestyy.
Vaelsinkin sinä päivänä noin 20 kilometriä. Maisemat olivat mahtavat: tunturipaljakkaa ja kuusimetsää. Oikea vaelluspäivä! Ihan kuin aiemmin! Riemullani ei ollut rajaa. Viime vuonna jo 10 kilometrin päivämatka sai minut voimaan todella pahoin.
Tämän päivän reitti lähti uusia pitkopuita myöden poikki lyhyen kulkukelvottoman suon. Siitä alkoi nousu tunturiin kuusimetsässä. Metsä harveni hiljalleen, muuttuen paljakaksi. Maisemat alkoivat avautua. Matka jatkui Jäkälätunturin kolmen huipun kautta. Tunturi on melko pitkä, joten tässä tuli rautainen annos maisemia!
Tuolla ihmettelin myös porojen kanssa. Lähtivät tulemaan kohti, mutta sitten onneksi väistivätkin. Matka jatkui kuusimetsässä. Hillaa ja mustikkaa syöden pidin taukoni. Kaunis kuru näkyi ennen Takkaselän varaustuvan risteykseen saapumista. Tupa on kyllä hienolla paikalla, pitää varata siitä petipaikka joskus.
Tästä oli lyhyt noin 100 metrin nousu 400 metrin matkalla Takkatunturin satulaan. Matka jatkui ylhäällä kuusikossa, tunturit siintäen. Pitäessäni taukoa tulosuunnastani tuli poro katsoi minua ja meinasi tulla kohti. Nousin. Sitten se juoksi 3/4 ympyrää metsässä kiertäen minut ja koko ajan katsellen puuhiani. Jatkoin matkaa. Reitti alkoi laskeutua polunristeykseen. Siitä vielä lyhyt nousu tunturiin. Kännykälle löytyi taas kenttää, toistaiseksi viimeistä kertaa. Polunristeyksestä oli vielä vajaa neljä kilometriä Kuskoivan rinteillä kohti Nuolunkurun kotaa. Nyt alkoi jo väsymys painaa jaloissa. Perille kuitenkin päästiin, mutta voi! Vesipaikkaa ei näy, lähteelle olikin reilu 400 metrin matka, no onneksi ilman tavaraa ja tietä myöten.
Olin päivään hyvin tyytyväinen. Olin niin kaivannut vaeltamaan ja jo yksi päivä on suuri ilo ja lahja. Vieläkään paluu ei ollut selvä ja nyt olin jo hyvin kaukana autolta. Asia alkoi jo vähän hermostuttaa minua.
Seuraavana aamuna jalkoja särki. 20 kilometriä uudelleen olisi luultavasti toiveajattelua. Ja toivottavasti tarvettakaan ei olisi. Matkaa oli jäljellä kahdeksan kilometriä. Nuolusrovan paljakkaisten rinteiden jälkeen laskeuduin jälleen kuusimetsään, täällä näkyi vielä merkkejä Tuntsan palosta vuodelta 1960. Kuusimetsä vaihtui hiljalleen männikköön. Tuntsalle saavuttaessa pidin taukoa Räntselmän nuotiopaikalla. Sillä lounastin, yritin hiukan peseytyä ja sopia paluukyydistä. Hyönteisten kirjo oli erikoisen laaja, ja sitten näin syyn: joku oli jättänyt kolme kalaa siihen haisemaan!
Viimeiset viisisataa metriä keittokatokselle kuljin väsymyksestä huolimatta kevein askelin. Olin päässyt paljon enemmän kuin tavoitteeseen, maisemat ja retki olivat odotettua hienommat ja onnistuneemmat. Pystytettyäni leirini kävin nukkumaan päiväunia. Kello ei ollut vielä kolmea iltapäivällä. Vaivuin syvään uneen. Sitten kuulin teltan vierestä outoa ääntä: se oli kuin laitteen hurinaa. Lennättikö joku telttani vieressä dronea? Kuka ja miksi? Rajavartiolaitos? En tiedä. Se oli siinä hetken aikaa ja lähti sitten loittonemaan kauemmas. En ehtinyt herätä kunnolla, jotta saisin jäseneni liikkeelle ajoissa, enkä siksi ehtinyt kurkistaa teltan ovesta tuota outoa ilmestystä.
Seuraavana päivänä oli määrä sataa. Aamulla ei kuitenkaan satanut. Kaasu oli kuitenkin jo hyvin vähissä ja sen vuoksi jätin aamuteen väliin ja söin pelkän puuron veden kera. Iltapäivällä alkoi ukkostaa ja silloin menin grillikodalle hetkeksi istumaan. Silloin sinne saapui autolla myös karhunmetsästäjäpariskusta. Kysyivät minultakin, onko karhuja näkynyt. En ollut kuitenkaan nähnyt edes jälkiä. Eivät hekään vielä olleet nähneet mitään. Ehkä karhut ovat paenneet metsästystä Venäjän laajalle rajavyöhykkeelle? Kaiken kaikkiaan olen hyvin tyytyväinen retkeeni, joka jatkui vielä autolla katselleen alueen tärkeimmät nähtävyydet; Kullaanojan putoksen ja Pirunkirkon (valtava lohkareräykkiö). Tästä on hyvä jatkaa uusien retkien unelmointia!
Reitti tunnetaan myös Tuntsan reittinä ja se on osa pitkää UKK-reittiä. Reitillä on mittaa noin 40 kilometriä. Reitti alkaa Sorsajoen varresta, Naruskan tieltä. Aluksi se kulkee koko ajan kapenevaa metsäautotietä Sorsajoen latvoja kohden. Maasto on kuusimetsää, melko tasaista ja helppokulkuista. Reitillä on tosin myös soita, joissa pitkokset ovat jo aika pitkälle lahonneet.
Ensimmäinen yöpaikkani oli noin parin kilometrin päästä lähdöstä, lähdinhän illalla. Oli hiljaista ja kaunista. Hyttysiä ei ollut juurikaan, mutta mäkäräisiä sitäkin runsaammin. Tunkivat myös hyttyshattuni sisään. Aamulla satoi, en viitsinyt lähteä sateeseen ja siitä ja muusta viivyttelystä johtuen lähdin vasta vähän ennen puolta päivää. Vaellus tuntui hyvältä pitkän tauon jälkeen, joskin rinkka hieman raskaalta. Tulin noin 4 kilomerin jälkeen pienelle nuotiopaikalle ja päätin syödä siinä lounasta. Tauko oli kuitenkin lyhyt mäkäräisistä johtuen. Heti lounaan jälkeen kävely ei oikein maistunut ja jo kilometrin kuluttua pystytin telttani. Illalla luin ääneen kirjaa, kun yhtäkkiä kuulin askelia. Poro oli tullut kuuntelemaan minua.
Seuraavana päivänä matka jatkuikin jo tavalliseen tapaan kahdeksalta aamulla. Matkaa Sorsan kodalle oli jäljellä enää viitisen kilometriä, joten saavuin sinne ennen puolta päivää. Päivä oli viileä ja niinpä itikat eivät kiusanneet. Tämän päivän tunnelmat ja maisemat muistuttivat minua vahvasti Trøndelagin vaelluksesta. Märkää kuusimetsää, kuljetaan rinteessä tai kurun pohjalla, metsän takaa sinertävät tunturit. Pitkospuita tai siltoja ei ole ja tuuli on navakkaa.
Matkalla oli myös entinen Metsähallituksen varaustupa Sorsa ja Vuotso. Joissain kartoissa se on Vaarinkehuma. Voiko paikkaa vuokrata jostain jäi minulle mysteeriksi. Netin ihmeellinen maailma ei tässä kodin sammuttanut tiedon janoani. Olin yötä Sorsan kodalla, joka oli ennemmin nykyaikainen kammi tai tulistelutupa kuin kota. Vaikka saavuin ennen puoltapäivää en navakan tuulen vuoksi tohtinut lähteä sinä päivänä tunturia valloittamaan. Sääennuste näytti kovaa tuulta myös seuraavalle päivälle, mutta aamulla pitäisi olla vähän parempi. Niinpä kello neljä söin aamiaista ja viiden jälkeen lähdin kapuamaan tunturiin. Lämmintä oli viisi asetetta ja pilvet olivat tummia, tuuli puhalteli jonkin verran. Polku hävisi sadan metrin jälkeen, mutta suunnistus oli helppoa, huipun näkyessä koko ajan. Nousu oli osin kivikkoinen. Maisemat olivat upeat. Tunsin suurta riemua päästessäni tänne ja mikä parasta jälleen vaeltamaan.
Katsellessani Kaunisoivan ja Jäkälätunturin suuntaan tunsin palavaa tarvetta jatkaa sinne. Paluumatkalla tihutti vettä ja tuuli koko ajan navakammin. Palatessani ennen aamu kahdeksaa olin sen verran kylmissäni, että päätin tehdä tulet ja lämmitellä sen ääressä. Tänään en luultavimmin jatkaisi matkaa, minun on hyvä tässä, ajattelin. Päivän mittaan sateli vettä, kodan katto hieman vuosi. Illalla näin ainoat ihmiset tällä vaelluksella. Heidät tosin kohtasin useasti.
Aamulla jatkoin matkaa eteenpäin Jäkälätunturin suuntaan. Riittäisikö minulla voimat, en tätä reittiä voisi vaeltaa enää viiden kilometrin päivävauhtia ja miten palaisin autolleni, joka olisi koko ajan etäämpänä, mietityttivät minua. Päällimmäisenä oli kuitenkin vaeltamisen riemu ja usko siihen, että kaikki järjestyy.
Vaelsinkin sinä päivänä noin 20 kilometriä. Maisemat olivat mahtavat: tunturipaljakkaa ja kuusimetsää. Oikea vaelluspäivä! Ihan kuin aiemmin! Riemullani ei ollut rajaa. Viime vuonna jo 10 kilometrin päivämatka sai minut voimaan todella pahoin.
Tämän päivän reitti lähti uusia pitkopuita myöden poikki lyhyen kulkukelvottoman suon. Siitä alkoi nousu tunturiin kuusimetsässä. Metsä harveni hiljalleen, muuttuen paljakaksi. Maisemat alkoivat avautua. Matka jatkui Jäkälätunturin kolmen huipun kautta. Tunturi on melko pitkä, joten tässä tuli rautainen annos maisemia!
Tuolla ihmettelin myös porojen kanssa. Lähtivät tulemaan kohti, mutta sitten onneksi väistivätkin. Matka jatkui kuusimetsässä. Hillaa ja mustikkaa syöden pidin taukoni. Kaunis kuru näkyi ennen Takkaselän varaustuvan risteykseen saapumista. Tupa on kyllä hienolla paikalla, pitää varata siitä petipaikka joskus.
Tästä oli lyhyt noin 100 metrin nousu 400 metrin matkalla Takkatunturin satulaan. Matka jatkui ylhäällä kuusikossa, tunturit siintäen. Pitäessäni taukoa tulosuunnastani tuli poro katsoi minua ja meinasi tulla kohti. Nousin. Sitten se juoksi 3/4 ympyrää metsässä kiertäen minut ja koko ajan katsellen puuhiani. Jatkoin matkaa. Reitti alkoi laskeutua polunristeykseen. Siitä vielä lyhyt nousu tunturiin. Kännykälle löytyi taas kenttää, toistaiseksi viimeistä kertaa. Polunristeyksestä oli vielä vajaa neljä kilometriä Kuskoivan rinteillä kohti Nuolunkurun kotaa. Nyt alkoi jo väsymys painaa jaloissa. Perille kuitenkin päästiin, mutta voi! Vesipaikkaa ei näy, lähteelle olikin reilu 400 metrin matka, no onneksi ilman tavaraa ja tietä myöten.
Olin päivään hyvin tyytyväinen. Olin niin kaivannut vaeltamaan ja jo yksi päivä on suuri ilo ja lahja. Vieläkään paluu ei ollut selvä ja nyt olin jo hyvin kaukana autolta. Asia alkoi jo vähän hermostuttaa minua.
Seuraavana aamuna jalkoja särki. 20 kilometriä uudelleen olisi luultavasti toiveajattelua. Ja toivottavasti tarvettakaan ei olisi. Matkaa oli jäljellä kahdeksan kilometriä. Nuolusrovan paljakkaisten rinteiden jälkeen laskeuduin jälleen kuusimetsään, täällä näkyi vielä merkkejä Tuntsan palosta vuodelta 1960. Kuusimetsä vaihtui hiljalleen männikköön. Tuntsalle saavuttaessa pidin taukoa Räntselmän nuotiopaikalla. Sillä lounastin, yritin hiukan peseytyä ja sopia paluukyydistä. Hyönteisten kirjo oli erikoisen laaja, ja sitten näin syyn: joku oli jättänyt kolme kalaa siihen haisemaan!
Viimeiset viisisataa metriä keittokatokselle kuljin väsymyksestä huolimatta kevein askelin. Olin päässyt paljon enemmän kuin tavoitteeseen, maisemat ja retki olivat odotettua hienommat ja onnistuneemmat. Pystytettyäni leirini kävin nukkumaan päiväunia. Kello ei ollut vielä kolmea iltapäivällä. Vaivuin syvään uneen. Sitten kuulin teltan vierestä outoa ääntä: se oli kuin laitteen hurinaa. Lennättikö joku telttani vieressä dronea? Kuka ja miksi? Rajavartiolaitos? En tiedä. Se oli siinä hetken aikaa ja lähti sitten loittonemaan kauemmas. En ehtinyt herätä kunnolla, jotta saisin jäseneni liikkeelle ajoissa, enkä siksi ehtinyt kurkistaa teltan ovesta tuota outoa ilmestystä.
Seuraavana päivänä oli määrä sataa. Aamulla ei kuitenkaan satanut. Kaasu oli kuitenkin jo hyvin vähissä ja sen vuoksi jätin aamuteen väliin ja söin pelkän puuron veden kera. Iltapäivällä alkoi ukkostaa ja silloin menin grillikodalle hetkeksi istumaan. Silloin sinne saapui autolla myös karhunmetsästäjäpariskusta. Kysyivät minultakin, onko karhuja näkynyt. En ollut kuitenkaan nähnyt edes jälkiä. Eivät hekään vielä olleet nähneet mitään. Ehkä karhut ovat paenneet metsästystä Venäjän laajalle rajavyöhykkeelle? Kaiken kaikkiaan olen hyvin tyytyväinen retkeeni, joka jatkui vielä autolla katselleen alueen tärkeimmät nähtävyydet; Kullaanojan putoksen ja Pirunkirkon (valtava lohkareräykkiö). Tästä on hyvä jatkaa uusien retkien unelmointia!